Löysin taas itseni selailemasta KIPA:n kilpailukalenteria. Ensi viikolla olisi yhdet mukavat 1-tason koulukilpailut, iltakisat arkipäivänä. Huomenna olisi viimeinen ilmoittautumispäivä, no mietitään nyt asiaa ihan rauhassa...monelta kantilta. 

Olemme hassun suomenhevosen kanssa kierrelleet viimeisen parin vuoden ajan paikallisia pikkukisoja ja muutamat isommatkin on tullut kierrettyä. Menestystä ei olla juurikaan saavutettu, johtuen sekä hevosen hieman erikoisesta persoonasta ja myös omistajan keskittymiskyvyn puutteesta. Suurimpana saavutuksenamme voidaan pitää sitä, että olemme uskaltaneet hieman ylipainoisina pulleroina (molemmat) ja ehkä myös iältään joukosta poikkeavina, astua kouluradalle tikkujalkaisten hevosten ja ratsastajien joukkoon. 

Hevoseni erikoisen luonteen on kuvannut hyvin hevosen edellinen omistaja omassa blogissaan: "Viikarilla on mielenkiintoinen persoonallisuus, jossa lempeä ja rauhallinen mieli yhdistyy erittäin kyvykkääseen kroppaan ja satunnaiseen omaehtoiseen haluun purkaa jännitteitä mitä yllättävimmillä tavoilla..... Yleensä tässä yhteydessä kuuluu isoisältä nimestä peritty "vinkaus"." Hevonen todellakin saattaa kouluradalla päättää olla liikkumatta ollenkaan  tai käyttäytyä kuten nuori ori, ja kaikkea siltä väliltä... ihan päivästä riippuen. Pukit ja vinkaukset kouluradalla ovat ihan "peruskauraa" tämän hevosen kohdalla. Siksi se niin ihana onkin, mutta voi niin vaikea!

Minä puolestaan olen ollut äärettömän kisakammoinen ihminen, aina mokailemassa kilpailupaikalla. Pikkuhiljaa kammo on helpottanut ja olen sitkeästi käynyt pyörimässä kouluradoilla pikkutyttöjen joukossa helppo C ja B-luokissa seurakisoissa. Viime vuonna uskaltauduin jopa aluekisoihin saakka. Emme ole hassun suomenhevosen kanssa välittäneet huvittuneista ja ehkä vähän harmistuneistakin katseista kisapaikalla. Olemme yrittäneet olla mahdollisimman vähän muiden tiellä ja osallistua kilpailuihin iloisin mielin ja tosissaan, mutta huumorilla. 

Sitkeästi olemme tehneet töitä ja oikeasti opiskelleet kouluratsastusta.... Jotenkin vain ne opit häviävät meidän molempien päästä kisapaikalla. Silloin sähelletään molemmat, oikein ruokitaan toistemme sähellystä!

Tähän asti on huumori vienyt meitä eteenpäin, mutta tänä keväänä jokin muuttui. Huumori loppui, molemmilta. Heppa alkoi selkeästi jännittää kisoihin menoa: sen vatsa meni sekaisin heti, kun vain näki pihalla trailerin ja aavisteli kisoihin lähtöä. Paska lentää, niin että ei meinaa lantala riittää.  

Omistaja puolestaan jännittää ehkä enemmän sitä, mitä muut ihmiset sanovat ja ajattelevat, kuin itse kilpailusuoritusta. Olen kuullut ihmisten vinoilua jo useamman vuoden, mutta jotenkin nyt kaikki ne ilkeät ja ivalliset sanat ovat kertyneet takaraivoon kummittelemaan mörkönä. Olen kuullut ivailua siitä, että ostin trailerin päästäkseni seurakisoihin... Niin tein, mitäs sitten? No, myin sen nyt pois, jos se jotain helpottaa. Julkaisin kerran yhden videon, jossa harjoittelin kouluohjelmaa. Tein sen, koska musiikki sopi mielestäni videoon hyvin, ja videosta tuli mukavan hyväntuulinen. Se oli VIRHE, suurensuuri VIRHE!!! Sen jälkeen sain kuulla ilkeitä kommentteja siitä, että yritän leikkiä PRO-kouluratsastajaa. Saati sitten kun erehdyin purkamaan pettymystäni täydellisen epäonnistumisen jälkeen somessa, taas sain sontaa niskaan. Taas leikitään jotan PRO-kouluratsastajaa... 

Aikaisemmin tuollaiset kommentit eivät tuntuneet miltään, mutta nyt nousee pala kurkkuun joka kerran, kun ajattelenkin tämän kevään kilpailuja. Mieli tekisi kisata, mutta kaikki se ilkeys satuttaa. Kateutta se ei voi olla... Miksi joku kadehtisi sitä, että teen paljon töitä hevoseni eteen ja silti epäonnistun?

Nämä kisat taidan nyt kuitenkin jättää väliin, onhan niin pirun kuumakin ja vetoautokin on rikki. Katsotaan sitten myöhemmin syksyllä uudelleen. Tai, onhan mulla vielä huominen aikaa ilmoittautua...

Kiitos, että kuuntelitte!